Alla oleva kirje on kirjoitettu osaksi Mannerheimin lastensuojeluliiton vapaaehtoisten verkkokurssia, lisäämään ymmärrystä erityislasten vanhempien kohtaamisesta. Uudistuneesta verkkokurssista ja yhteistyöstä voit lukea lisää klikkaamalla tästä.

”Aito halu kuulla ja ymmärtää erilaisuutta on tärkeintä”

Istahdan perhekahvilan nurkkaan, mahdollisimman lähelle ovea, ja mahdollisimman syrjään muista. Kuin salamaniskusta vauva lopettaa itkemisen, ja alkaa tarkkailla ympäristöään. Tilassa on paljon erilaisia värejä, erilaisia
ääniä ja ihmeteltävää. Kunhan kukaan ei tule liian lähelle, ja vauva voi turvassa äidin sylistä tarkkailla maailmaa,
hän on rauhallinen. Yhtäkkiä lempeät, ystävälliset kasvot ilmestyvät eteeni. ”Moikka, mun nimi on Tiina, oon täällä
perhekahvilassa vapaaehtoisena ohjaajana. Ootteko ekaa kertaa täällä?”. OIen perusluonteeltani ystävällinen, sosiaalinen ja positiivinen, mutta siinä väsymyksen tilassa huomaan sanovani ”Kyllä ollaan, mutta tieksä mä haluaisin vaan istua. Mä en jaksa puhua, mä haluaisin vaan olla, kun tää taitaa olla sellainen paikka jossa vauva ei itke”.

Vauva alkaa liikehtiä levottomammin, uuden ihmisen ollessa niin lähellä. Heitän harson päälle ja alan imettää,
jolloin vauva rauhoittuu. Refluksivauvaa ei pidä imettää liian usein sanoivat neuvolasta, mutta aistiherkkä vauva
kaipaa pienimmänkin muutoksen tullen turvaa, tai saattaa aloittaa tuntien itkemisen. Pelkästään tutun ihmisen
aivastus voi laukaista sen, puhumattakaan vieraasta ihmisestä alle metrin päässä. Tiinalla on tilannetajua, hän
hymyilee lämpimästi ja sanoo ”jos jossain vaiheessa maistuu, tuolla on aamupalaa. Mutta ole ihan rauhassa, ymmärrän hyvin”. Sitten hän siirtyy toisten perheiden luo. Istun siinä rauhassa tunnin, ja lähden vaunuttelemaan kotiin. Tästä alkaa meidän näköinen perhekahvila taival.

Seuraavat viikot kuljen perhekahvilaan lähes joka viikko, ellemme ole kipeänä. Aluksi ajattelin, että olen liian väsynyt perhekahvilaan, mutta sen ensimmäisen kokemuksen jälkeen huomasin, että siellä ymmärretään, eikä painosteta. Kun vauva muuttuu taaperoksi, hän uskaltaa siirtyä sylistäni sentin päähän puuhaamaan kanssani.
Vaikka taaperoni pitää eri leluilla puuhailusta kanssani, muita lapsia ja aikuisia hän katsoo epäluuloisesti alta kulmien.” Menisivätpä ne pois, ne uhkaavat kokemustasi turvasta”, huomaan sinun miettivän. Itse mietin, että tämä
on lempeää sosiaalista totuttelua muihin ihmisiin, ja vanhemman huomion jakamiseen.

Ohjaajat kohtaavat meidät aina hyvin. Muut vanhemmat kommentoivat joskus ajattelemattomasti, harvoin, eivätkä varmasti tarkoituksella, mutta uutta äitiä se huolestuttaa. Jos en osaakaan? Entä jos mokaan siinä itselle
kaikista tärkeimmässä, pienen ihmisen kasvattamisessa? Kerran esimerkiksi perhekahvilasta poispäin kävellessämme yksi äiti tokaisee, että on työskennellyt lasten kanssa vuosikaudet, eikä koskaan ole nähnyt tuollaista
lasta, joka katsoo koko ajan vihaisesti muita. Vauva ei nuku rattaissa, joten perhekahvilasta suuntaamme aina
kotiin. Osa tutuista on sitä mieltä, etten vain osaa nukuttaa lastani rattaisiin. Toisinaan perhekahvilassa keskustellessa muiden äitien kanssa, sain kuulla, että pääsen helpolla kun on niin rauhallinen lapsi, ei yhtään villi. Istuu
rauhassa sylissä hiljaa, totisena. Kun parivuotiaani on herättänyt sinäkin yönä 10 kertaa, ja itkenyt hysteerisesti,
kun yritin käydä suihkussa, ajattelin, että helppo on suhteellinen käsite. Ehkä sitä toivoisin, ettei määriteltäisi toisten tilanteita. Yleensä hyvin vähän näkyy päälle päin, tai siinä pienessä hetkessä, jonka kohtaamme. Aito halu
kuulla ja ymmärtää erilaisuutta on tärkeintä.

Kävimme perhekahvilassa vuosia, ensin kävijöinä, sitten myöhemmin hakeuduin itse perhekahvilaohjaajaksi. Pidin siitä yhteisöstä, joka rakentui ympärille, ja niistä sosiaalisista kohtaamisista, joita sain. Perhekahvilassa käynti
tuki jaksamistani, ylläpiti sosiaalisia taitoja ja kasvatti niitä lapselleni. Ne vähensivät kokemustani yksinäisyydestä, on yhteisö, jossa olen vanhempi muiden joukossa. Näin myös lapsesta, että hän nautti yhteisistä perhekahvila aamupäivistä, ja ne tekivät hyvää.

Meidän perhekahvila taipale olisi jäänyt kokematta, ellen olisi saanut ohjaajilta osakseni hyväksyviä hymyjä, lämpimiä tervehdyksiä ja ennen kaikkea tilaa olla lapselleni vanhempi, jota hän tarvitsi – se, joka piti sylissä kokoajan,
ja otti mukaan vessaankin.

Olen iloinen, että uskalsin mennä kokeilemaan. Toivon, että yhä useampi erityislapsen vanhempi uskaltaa kulkea
kynnyksen yli, ja yhä useampi vanhempi uskaltaa kohdata toinen toisensa arvostavan uteliaasti, haluten ymmärtää toista, ja erilaisia tapoja olla vanhempi. Loppujen lopuksi, olemme toisillemme se tärkein vertaistuki vanhemmaksi kasvamisessa ja omanlaisen vanhemmuuden löytämisessä.

Kirjoittaja on erityislapsen vanhempi, ja Leijonaemot ry:n työntekijä.
Kirjoitus on toteutettu osana Mukana muutoksissa- hanketta.