Meitä Leijonaemoja on erilaisia, ja me haluamme tuoda erilaiset perheet näkyväksi ja erityislasten vanhempien äänet kuuluviin. Leijonaemojen ystäväkirja on mahdollisuus saada sinun perheen tarina näkyväksi, ja antaa vertaistukea muille. Blogin tekstit tulevat aina vanhempien omalla äänellä ja omasta kynästä, sellaisena kuin vanhempi ne kokee. Kiinnostuitko kertomaan tarinasi, tai kirjoittamaan jostain erityislapsiperheille ajankohtaisesta aiheesta? Kysy lisää sähköpostitse: saana.vallius@leijonaemot.fi

Tulevan Leijonaemo- isoäidin kokemus

Olen keski-ikää kovaa vauhtia lähestyvä leijonaemo, joka on vuosien varrella joutunut karjahtelemaan, joskus enemmän, joskus vähemmän. Useimmiten karjahtelut ovat myös tuottaneet tulosta. Nyt olen aivan uuden asian edessä, kun leijonanpentuni, jo aikuiseksi kasvanut, on saamassa oman pennun. Eikä tämä matka leijonanpennusta äidiksi ole sujunut kuin ruusuilla tanssi, ei todellakaan. Tässäkin tilanteessa minä, tuleva isoäiti-leijonaemo, olen joutunut karjahtelemaan kuuluvasti oman pentuni oikeuksien puolesta. Monelle taholle äidiksi tuleva kehitysvammainen nainen tuntuu olevan jotain täysin ennenkokematonta, myös täysin ennenkuulumatonta ja asia, jonka ei pitäisi tapahtua.

Raskaus kävi ilmi viikoilla, jolloin tilanteen jatkoa ei ollut enää mahdollista pohtia. Pentuni tarkoituksella suunnittelema ajankohta vai sattuma? Tähän kysymykseen tuskin koskaan saamme vastausta. Kuitenkaan tarkoituksellisuuttakaan ei voida sulkea pois, kun raskaustestin oli kuulemma tehnyt kertaalleen jo huomattavasti aiemmin, mutta tuolloin se oli vielä jäänyt negatiiviseksi. Pentuni on myöntänyt, että toivoi raskautta, joten miksi ei tätäkin asiaa olisi suunnitellut. Kehitysvamma tai ei, tyhmä hän ei todellakaan ole, vaikka moni selvästi niin kuvitteleekin.

Eipä aikaakaan kun kuvioissa oli mukana lastensuojelu. Eikä siinä mitään, olin onneksi osannut itse pennulleni kertoa, että tässä tapauksessa todennäköisesti tehdään ennakollinen lastensuojeluilmoitus. Mutta tapa millä asia hoidettiin, ei saa minulta kiitosta. Vammaispalveluiden sosiaalityöntekijä oli ilmoituksen tehnyt välittömästi saatuaan tiedon raskaudesta ja ohjannut asumisyksikön työntekijät kertomaan asiasta pennulleni. Mukaan ei otettu oletettua isää ja pennulleni kerrottiin, että ilmoitus on tehty, ei kerrottu mitä se tarkoittaa tai miksi näin on toimittu. Ilmoituksesta alkoi kolmen kuukauden palvelutarpeen arviointi. Arviointi, jossa lastensuojelu katsoi parhaaksi ohittaa pentuni kokonaan vastoin kaikkia lakeja ja säännöksiä. Arviointi, joka saatettiin päätökseen siten, että pennulleni tultiin kertomaan, että asiassa tulee toimia etukenossa eikä ensikoti ole vaihtoehto. Pennulleni ja minulle oli tähän asti annettu ymmärtää, että pentuni pääsisi ensikotiin opettelemaan eloa vauvan kanssa ja siellä arvioitaisiin hänen kykyään toimia äitinä. Yhtäkkiä olikin pentuani etukäteen tapaamatta päätetty, että asiassa tulee toimia etukenossa ja vauva sijoitettaisiin sijaiskotiin. Etukenossa toimimista ei pennulleni sen enempää avattu ja kuten arvata saattaa, ei hän mitenkään voinut ymmärtää tämän merkitystä. Tässä kohtaa ei lastensuojelun mukaan myöskään läheisverkoston kartoituksella ollut kiire, olihan laskettuun aikaan kuitenkin vielä kaksi kuukautta aikaa. Läheisverkoston kartoituksella on tarkoitus selvittää, löytyykö syntyvän vauvan läheisistä joku, joka voisi hänelle sijaisvanhemmaksi ryhtyä.

Raskaus fyysisenä koettelemuksena ei myöskään ole sujunut kuin tanssi. Milloin on menty neuvolan lähettämänä päivystykseen, milloin taksilla keskellä yötä ja jopa ambulanssikin on tullut koettua. Itse kolme raskautta läpikäyneenä ja hoitotyön ammattilaisena sanoisin, että osittain näissä reissuissa on ollut ”kehitysvammalisä”. Pentuseni on kovin herkkä kokemaan asioita voimakkaasti, vaikka toisaalta joskus myös sinnittelee aivan liian pitkään kipujen tai epämukavuuden kanssa. Nyt ollaan kuitenkin jo voiton puolella, laskettuun aikaan on enää noin viisi viikkoa ja tällä hetkellä kaikki sujuu suht mukavasti, fyysisesti. Synnytys pelottaa pentuani kovasti, saimme lähetteen pelkopoliklinikalle, jossa synnytystä piti käydä läpi. Lähinnä se kuitenkin osoittautui tutustumiseksi synnytyssaliin. Pentuni toiveen mukaisesti menen itse synnytykseen mukaan, kuten olen koko tässä prosessissa ollut mukana.

Raskausaika on koetellut uskoamme kaiken muun ohella myös asumisyksikköä kohtaan. Sinnekin suuntaan olen joutunut karjahtelemaan, kun asioita ei hoideta asianmukaisesti. Kovasti ollaan kyllä huolissaan ja vihaisia kun pentuni ei halua yksikön työntekijöitä raskauteen liittyville käynneille mukaan. On jopa yritetty väittää, että laki takaa heidän oikeuden olla mukana kaikilla käynneillä. On myös kerrottu, että työntekijäresurssia on lisätty, kun olemme ihmetelleet, miten heiltä liikenee nyt yhtäkkiä työntekijä jokaiseen risaukseen mukaan, kun aiemmin eivät ole päässeet yhdellekään päivystyskäynnille mukaan. Kummallisen asiasta tekee se, että työvuoroissa kuitenkin yhä edelleen on sama määrä työntekijöitä kuin aina aiemminkin. Nämä raskauden aikaiset huolet ja toisaalta se, miten asioita on yksikössä muutoin hoidettu, on vahvistanut meille näkemystä siitä, että yksikkö ei enää ole se oikea paikka pennulleni. Olemmekin tehneet hakemuksen uuden yksikön etsimiseksi. Luottamusta nykyiseen ei enää ole olemassa enkä näe miten pystyisimme tekemään yhteistyötä pentuni parhaaksi. Meille myös paljastui kirjaamon kautta tilaamistamme asiakirjoista, että yksikössä oli arvioitu, etteivät he voi taata pentuni turvallista loppuraskautta väkivallan uhan vuoksi. Niinpä pentuni tuli luokseni, asia jota myös joka suunnasta jaksetaan ihmetellä.

Mielenkiinnolla / turhautuneena jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Lakimies on nyt asioita viemässä eteenpäin, jotta lastensuojelun toiminta täyttäisi kaikki lain / säännöksien mukaiset velvoitteet. Mutta kuten sanottua jo aiemmin, synnytykseen ei ole enää pitkälti aikaa. Ehditäänkö mitään saamaan aikaiseksi ennen sitä? Ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

– Tuleva isoäiti-Leijonaemo