Tarina tyhjästä tuolista- vanhemman ääni

Loisteputkivalo särähtää hienoisesti joka toinen sekunti luoden huoneeseen väpättävän valon. Neuvotteluhuone on kalpea, sälekaihtimet ovat suljetut. Huoneessa on pöytä ja pöydän ympärillä kuusi tuolia. Tuoleilla istuu viisi ihmistä. Osalla heistä on henkilökortti kaulassaan. Joillakin edessään läppärit, toisilla kalenterit ja muistiinpanovälineet.

Yksi tuoleista on tyhjä.

Joku rykäisee selvittääkseen kurkkuaan. Toteaa, että kaikki ovat kokoontuneet yhteisen huolen äärelle. Alkaa 45 minuutin pituinen keskustelu.

Poissaolomäärät ovat suuria ja toistuvia… Tarvitsee paljon tukea… Oireilu on huolestuttavaa… Miten paljon voimme enää joustaa? On tärkeää, että tilanteeseen puututaan nyt… Oletko motivoitunut? On tärkeää, että pysyt mukana toiminnassa ja kiinni normaalissa arjessa… Meillä on huoli mahdollisesti syvemmästä ongelmasta… Meidän täytyy varmistaa, ettei oireilu ala vahvistamaan itseään… Kuinka pitkään tämän tasoista tukea voidaan jatkaa? Meidän keinomme alkavat olla käytetty, ja on mietittävä järeämpiä toimia.

Mihin suuntaan huoneessa katsottiin?

Tyhjällä tuolilla istui työikäinen ihminen. Hän oli alkanut olla yhä useammin pois töistä, vetäytyä, tehdä virheitä, väsyä, tarvita työjärjestelyjä. Hänen ympärilleen syntyy puhetta sitoutumisesta, työkyvystä, motivaatiosta, jaksamisesta, tuen rajoista.

Tyhjällä tuolilla istui myös kouluikäinen ihminen, aivan lapsi vasta. Kouluun tuleminen ja siellä oleminen olivat muuttuneet hänelle vaikeaksi. Häntä pelotti ja ahdisti, vatsakin oli usein kipeä. Hän ei pystynyt toimimaan kuten ennen. Huoneessa puhutaan poissaoloista, motivaatiosta, tuen tarpeesta, oireilusta, normaalissa arjessa pysymisestä, yleisestä huolesta lapsen ja hänen perheensä tilanteeseen liittyen.

Huoneet voivat vaihtua, ihmisen ikä voi vaihtua, mutta mekanismi voi olla sama.

Mihin suuntaan katsomme silloin, kun ihminen alkaa voida huonosti? Niin, aika usein katsomme siihen ihmiseen. Lapsen ja nuoren kohdalla, katsomme myös perhettä hänen ympärillään. Ja näin kuuluukin tehdä, ihmisestä kuuluu kiinnostua.

Joskus kuitenkin auttaminen on vaarassa epäonnistua, jos se alkaa liian läheltä ihmistä. Sillä mitä jos oire ei kerrokaan ensisijaisesti ihmisestä itsestään vaan siitä, mitä hänelle on tapahtunut ja millaisessa toimintaympäristössä hän on elänyt? Joskus reaktio, jota tarkastelemme oireena, voikin olla ymmärrettävä vastaus siihen, mitä ihminen on joutunut kokemaan.

Joskus ihminen saattaa voida huonosti, koska yhteisö, jossa hän toimii, voi huonosti. Ensimmäisenä oireileva saattaa olla yhteisön ongelman ensimmäinen näkyvä merkki. Yhteisö saattaa tiedostamattaan sijoittaa pahaa oloaan tai toimintahäiriötään sen yhteen jäseneen ja alkaa nähdä hänet heikkona tai ongelmallisena. Silloin se, mitä me pidämme ihmisessä huolestuttavana, saattaakin olla hänen tapansa selviytyä tai reagoida tilanteeseen. Mutta kun oire irrotetaan historiastaan, se tulee helposti nähdyksi osana

ihmisen persoonaa, ja siitä on vaarana tulla asia, joka alkaa määrittämään tapahtumakulkua siitä eteenpäin.

Työntekijä käy terapiassa ja harjoittelee stressinhallintaa samalla, kun epäasiallinen johtaminen saattaa jatkua. Koululainen harjoittelee ahdistuksen säätelyä ja kouluun palaamista samalla, kun ympäristössä voivat jatkua ne käytännöt, joiden seurauksena turvallisuudentunne alun perin rikkoutui. Syntyy absurdi asetelma, jossa hoidamme ihmisen reaktiota tilanteeseen, vaikka myös tilanteen pitäisi olla hoidon kohde. Ihmisen odotetaan palaavan eheämpänä takaisin ympäristöön, joka ei välttämättä ole muuttunut.

Mutta mikään yksilöön kohdistuva apu ei poista ympäristön vastuuta.

Kun ympäristö ensin tuottaa tai pahentaa ihmisen hätää ja alkaa myöhemmin käyttää hänen reaktiotaan todisteena siitä, että ongelma on hänessä, syntyy sulkeutuva kehä. Oireesta tulee selitys, selityksestä identiteetti, identiteetistä peruste uusille toimenpiteille. Vaarallisimmillaan ihmisestä tehdään ongelma, jotta kenenkään tai minkään ei tarvitsisi muuttua.

Palataan vielä huoneeseen. Olemme jo katsoneet tyhjää tuolia ja ihmisiä, jotka tuolilla ovat istuneet. Mutta muistiko kukaan katsoa niitä muita, jotka pöydän ympärillä istuivat? Pitäisikö useammin muistaa katsoa tuolin lisäksi myös huonetta sen ympärillä?

“Hän ei enää pysty tulemaan tänne”, joku kertoo.

“Miten saamme hänet taas tulemaan?”, toinen kysyy.

Mutta kuka kysyisi:

“Tapahtuiko täällä jotain ennen kuin hän ei enää pystynyt tulemaan?”

Ja vielä tärkeämmän: “Tapahtuuko samaa edelleen?”

Sillä kun katse siirtyy oireilevasta ihmisestä myös ympäristöön, emme enää ehkä auta pelkästään vain häntä. Saatamme huomata jotakin, mikä olisi muuten jäänyt ennalleen seuraavaa ihmistä varten.

-Piia Pieviläinen, kirjoittaja ja sote-ammattilainen, joka tarkastelee vanhemmuutta, hyvinvointipuhetta ja auttamisen rakenteita silloin, kun arki vaatii tavallista enemmän – eletyllä ymmärryksellä ja ammatillisella katseella.