Rivissä lapsia hymyillen jännittyneesti. Joukossa omani, kalpeana ja totisena. Katson lastani ja näen kaiken kuluneen vuoden kuorman hänen kasvoillaan. Näen uupumusta, kipua ja surua. Vuosi vaati meiltä liikaa, ja edes kevätjuhla ei saa helpotuksen tunnetta virtaamaan. Tunnen, kuinka kuumat kyyneleet nousevat silmiini suvivirren aikana. Muutkin vanhemmat itkevät. Pyyhin kyyneleet nopeasti, ja väännän kasvoilleni hymyn tapaisen. En voi antaa itkun tulla, sillä se ei olisi pieni hallittu, liikuttunut itku, vaan eläimellinen, syvältä sisuksistani tuleva parkuminen, jossa purkautuisi kaikki se paine ja paha olo, joka on vuoden varrella kerääntynyt kehon jokaiseen sopukkaan. Ne mustat varjot eivät ole jotain, joka itketään hillitysti kahden minuutin aikana.

Mieleni palaa tähän aamuun, ja valmistautumiseen juhlaan. Yksikään vaate ei kelvannut. Miksi hermostuin, tiedänhän, että olet aistiherkkä, ja kuormittunut? Miksi en osannut ennakoida paremmin? Katson sinua ja näen sinussa pettymystä. Minäkin olen pettynyt, mutten koskaan sinuun. Olen pettynyt itseeni, pettynyt yhteiskuntaan, joka ei tukenut meitä, vaan käänsi selkänsä kaikille avunpyynnöille. Olen pettynyt niihin ankariin ilmeisiin ja äänensävyihin koulupalavereissa, jotka sanovat, että meidän pitäisi yrittää enemmän, olla napakampia, pakottaa enemmän. Äänet ja ilmeet sanovat sen silti, vaikka olen tehnyt sen kaiken jo. Ajanut lapseni uupumukseen pakottamalla, olemalla jämäkkä ja raahaamalla väkisin kouluun.

Miksei kukaan kannusta olemaan lempeä? Olemaan selkeä ja turvallinen, määrätietoinen vanhempi, mutta samalla seuraamaan lapsen vointia ja uskomaan omaa lastaan, kun hän sanoo, ettei jaksa enää, toistuvasti, ei kymmeniä, vaan satoja kertoja itkien? Missä on se ammattilainen, joka sanoo, että sinä olet vanhempana riittävä, hyvä, ja yhdessä tästä selvitään? Joka sanoo, että sinun lapsesi on ihana ja arvokas, ja minä näen, että sinä teet paljon ja lapsesi tekee parhaansa?

Tänä kesänä minä aion opetella olemaan itselleni se aikuinen.

Tänä kesänä aion:

• Ottaa itseäni nyt lempeästi kädestä ja sanoa: minä tein sen kaiken.
• Sanoa ääneen: minä selvisin.
• Muistaa, että minä tunnen lapseni parhaiten, minä pidin lapseni puolia.
• Levätä, jotta jaksan pitää hänen puoliaan ensi vuonnakin.
• Antaa itselleni stipendin, jolla saan armollisia hetkiä riippumatossa, vaikka lapsen ruutuaika venyisi.
• Armahtaa itseni siitä syyllisyydestä, joka jankkaa uudelleen ja uudelleen, että epäonnistuin.
• Muistuttaa itseäni, että minäkin olen vain ihminen, ja se riittää. Muistuttaa, että vanhemmatkin hermostuu, väsyy, tekee virheitä.
• Harjoitella olemaan itselleni armollinen, ja päästämään irti siitä, mitä ei koskaan tule, jotta voin ottaa vastaan sen mitä jo on.

Lempeitä kesähetkiä kaikille Leijonaemoille, ja onneksi olkoon kouluvuoden selättämisestä (meni se miten vain)!

-Koulussa uupuneen lapsen vanhempi