Miltä se tuntuu, kun oma lapsi sanoo, että hän ei jaksaa enää elää? Kun näet voinnin laskevan ja hymyjen vähenevän. Kun katsot ikkunasta tarkistaen, että lapsi on vielä siellä- eikä autotiellä tai uima-altaassa. Kun oma lapsi voi huonosti, kokee vanhempi niin suurta tuskaa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Kun katsoo vierestä lapsen kipua, tuntee tuskan itsekin- koko ajan ja korventavana. Huoli on läsnä aamusta iltaan, ja usein öisinkin. Se täyttää mielen, jokaisen sopukan siitä, ja tuntuu kehossa jatkuvana paineena ja kipuna.

Kun lapsen vointi laskee, vanhempi tuntee tunteiden koko kirjon, huolen lisäksi surua, pettymystä, epätoivoa, ja usein myös vihaa. Vihaa sitä kohtaan, miten yksin on. Vihaa, jos lapsi tai nuori ei saa apua, tai ei tule kuulluksi. Ja toisaalta iloa pienistä valonpilkahduksista, suunnatonta onnea lapsensa hymystä.

Vanhempana on valmis tekemään ihan mitä vaan, että lapsi voisi paremmin. Ostamaan piristystä vaikka miljoonavelalla, viemään yksityiselle johon ei ole varaa ja maksamaan osissa seuraavan vuoden. Uhraamaan kaiken ajan ja jokaisen lihaksen ja aivosolun, jos se auttaa edes hetkeksi. Pyytämään, vaatimaan, olemaan se hankala, ärsyttävä vanhempi, joka ei luovuta. Olemaan Leijonaemo.

Joskus vanhemman pahin pelko tapahtuu, jos lapsi tai nuori ei saa apua kaikesta taistelusta huolimatta. Näin kävi Eelille. Eelin tarinan voit katsoa Perjantai-dokkarista 9.5.2025 ( https://areena.yle.fi/1-72691301). Eelin äidin toive on, että Eeli ei kuollut turhaan. Kun kuulimme Eelistä, halusimme nostaa hänen tarinaansa. ”Asianmukaisella ohjauksella itsemurha olisi voitu estää.”

Vanhemmat kertovat toistuvasti erityislasten tukipuhelin Leijonaluurissa, miten kokevat jäävänsä yksin tilanteessa, jossa lapsi nuori voi huonosti. Sinä voit olla se yksi ihminen, joka kuulee ja näkee tilanteen.

Nyt on aika kuulla huoli- älä jätä perhettä yksin!

Saana Vallius
Leijonaluurin työntekijä