Arkivoimaa vertaisuudesta

Vertaistuen, yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden merkitystä ei voi mitata, ei yhtään missään mittayksikössä. Ne ovat tässä nykymaailman melskeessä niin kovaa pääomaa. Sitä tärkeintä valuuttaa oman mielen suojaamiseksi ja elämän syrjässä kiinni pysymiseksi. Toisten kanssa jaetut kokemukset vahvistavat omaa ajatusta ja antavat suuntaa omiin elämän valintoihin.

Vertaisuus kannattelee meitä. Elämäntilanteesta ja toimialasta riippumatta. Radiojuontajat, kaupan myyjät, kansanedustajat, sairaanhoitajat, äidit, isät, rakennusmiehet, opettajat, johtajat, yrittäjät… ihan ketkä tahansa. Ihmiset keskustelevat, kouluttautuvat ja sparraavat asioita yhdessä omissa foorumeissaan ja kertovat sopivissa hetkissä toisilleen onnistuneista tai vähemmän onnistuneista tekemisistä, jotta kaikki voisivat soveltaa kokemuksesta saatua oppia omissa konteksteissaan.

Vertaistuen tarkoitus on toisen ihmisen löytäminen. Sen toisen, joka kokee elämässään samoja tai samankaltaisia asioita kuin sinä. Vertaistukea saava antaa sitä myös automaattisesti toiselle. Puhuessasi toiselle omista ajatuksistasi saat kuuntelijasi vastareaktioista vahvistusta ja lisäpontta omalle ajatusmaailmallesi. Tai mahdollisuuden kääntää ajatuksesi suuntaa.

Puhuminen on tärkeää. Ilojen ja riemujen, surujen ja kurjuuksien. Ajatusten jakaminen sille toiselle samankaltaiselle helpottaa ja keventää sydäntä. Vertaistuen terävässä ja elämän taistelussa pääosin voittavaa hyötyä tarjoavassa miekassa on kuitenkin myös toinen terä, joka ei aina tule huomatuksi. Jos kurjuuksiin jää vatvomaan liiaksi, tai elämän varjopuolia tempautuu oman yhteisön tuen saattelemana mielessään vahvistamaan, voi olla varma siitä, että omakin mieli tarttuu helposti siihen negaatioon. Vellomaan jäävä negatiivinen ajatuskulku tappaa ihmismielestä toivon. Se on tie kyynisyyteen, joka taas tekee ihmisen näköalattomaksi ja vie kyvyn uskoa muutoksen mukanaan tuomaan hyvään.

Mä aion ja lupaan pitää kiinni toivosta. Uskosta hyvään. Luottamuksesta tulevaan. On sitten kysymys mun erityisistä leijonanpennuista, maailman tärkeimmästä työstä akuuttihoitotyön parissa tai vapaaehtoistyöstä tässä upeassa organisaatiossa ja sen hallinnossa. En luovuta, vaikka tiukkaa välillä tekeekin.

Mutta ei. En suostu siihen. Pidän kiinni minuudestani, omista aivoistani ja toivosta Leijonaemon elämän teroittamin kynsin ja hampain. Vahva suositus sille ajatusmallille, jossa nähdään valoa silloin, kun muuten meinaa olla tosi pimeää.

Viime viikonloppu Nastolassa Pajulahdessa oli upea. Kukaan ei voi viedä multa sitä, mitä kulunut viikonloppu mulle antoi — ison kasan oivalluksia, vertaisuutta, ihmisyyttä ja ymmärrystä uusia asioita kohtaan. Onnen ihmisistä, jotka olivat mukana. Ymmärryksen siitä, etten ole yksin. Tiedon siitä, että hanskoja ei kannata tiputtaa vaikka mitä tulisi. Uskon siihen, että mä pystyn ja kykenen, vaikka välillä vähän puntti tutiseekin.

Mun positiivisuus, innokkuus, toivon ylläpitäminen ja tapa nähdä kaikessa jotakin hyvää on mun arjen supervoima. Mikä on sun? Mistä sä saat arkivoimaa?