Syviä arpia

Kategoria: Meidän Erityinen arki | 0

Jonotan ambulanssiin kaupunkitapahtumassa, jossa esittäytyy poliisi ja pelastuslaitos. Lapsi sylissäni kyselee. Äiti mitä tuosta tapahtuu, miksi, miten ja minä selitän. Kerron missä istuu hoitaja, missä lääkäri ja missä on äidin tai isän paikka, jos jompi kumpi vanhemmista mahtuu mukaan. Jonossa ehdin kertoa imulaitteesta, kanylointivälineistä ja erilaisista repuista/laukuista joita autosta löytyy. Tuolla on lääkkeet, tuolla on happi ja tuossa on tietokone. Ajattelen että minun ei kuuluisi tietää näitä asioita. Minä olen kokki, ei minun kuuluisi tietää näitä asioita näin tarkasti.

Mitä lyhyemmäksi jono edessämme käy, sitä puristavampi on tunne rinnassani. Kauanko edellisestä kerrasta ambulanssin kyydissä onkaan? Siitä on ihanan kauan vaikka tiedän, että seuraava kerta voi olla lähempänä kuin uskonkaan. Ja sitten on meidän vuoroni ja olen lapseni kanssa sisällä ambulanssissa. Mitataan syke ja saturaatio äidiltä. Sydämeni hakkaa, tuijotan näyttöä jossa näkyy luvut 100 ja 100. Taitaa äitiä vähän jännittää, toteaa ensihoitaja. Niin taitaa, vastaan ja ajattelen että tietäisitpä vain kuinka monta kertaa olen täällä istunut ja pelännyt lapseni hengen puolesta.

Ulospäin olen rauhallinen ja tyyni. Kiitämme vierailusta ja päästämme seuraavan perheen sisään. En voi olla miettimättä haalistuvatko arvet koskaan. Unohtuvatko pelot jonain päivänä vai kannanko niitä mukanani ikuisesti? Ehkä kannan, mutta elämä tuo varmasti aikanaan uudet kipeät haavat vanhojen arpien päälle. Niitä odotellessa.

Kirjoittaja: Leijonaemo

Kuva: Tomi Jokela, Kanta-Hämeen pelastuslaitos

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *