kaksi hymyilevää naista

Mitä olen unohtanut siskostani

Kategoria: Päin perhettä | 0

Olen kirjoittanut siskostani joka vuosi muutaman pidemmän tekstin. Tänä vuonna mietin, mitä on vielä sanomatta. Olen sanonut, että rakastan. Olen sanonut, että siskoni on uniikki ja mahtava – elämäni tärkein ihminen. Olen sanonut, että en osaisi elää ilman häntä.

Päätin kirjoittaa sen, mitä usein ajattelen, mutta vielä useammin unohdan sanoa.

Unohdan sanoa, että siskoni on kaunein ihminen, jonka tiedän. Rakastan hänen hymykuoppiaan, hänen pieniä, pulleita sormiaan ja hänen tuikkivia, vinoja silmiään. Rakastan hänen pieniä hampaitaan, jotka tulevat esiin hänen esittäessään dramaattisesti irvistellen itsekehittelemäänsä kuolemantanssia yleisön taputtaessa hänen ohjeistuksestaan juuri oikeissa kohdissa. Että rakastan otsan pieniä suonia, jotka pullahtavat esiin, kun isosiskolle saa sanottua jotain niin viiltävää, että isosisko hermostuu ja pikkusiskon nauru karkaa suusta kuin villihevonen häkistään ja otsan kaikki suonet yhtyvät iloon.

Unohdan kertoa, että siskoni on hellin ihminen, jonka tunnen. Että hänen pienet ja suloiset kätensä silittämässä hiuksiani saavat minut unohtamaan isoimmatkin murheet. Että hänen halauksensa, on se sitten väsynyt ja surullinen tai iloa pursuava ja voimakkaan energinen, on maailman lämpimin. Että rakastan sitä, miten hän haluaa edelleen peitellä minut iltaisin sänkyyn ja pitää minua kädestä kaupungilla.

Unohdan kuvailla, miten uskomattoman taitavasti siskoni eläytyy musiikkiin. Miten uskomattoman upeita tarinoita ja laulujen sanoja hän kirjoittaa. Miten hyvin hän osaa käyttää tietokonetta. Miten hänen loppuunmyyty teatteriesityksensä sai kaikki katsomossa istujat nauramaan ja itkemään. Rakastan, miten hän saattaa aivan keskellä arkista tilannetta sanoa jotain uskomattoman kaunista ja pysäyttävää.

Unohdan ylpeillä, että siskoni on urhein ihminen, jonka tiedän. Sairaalasängyssäkin hän silittää vieressä istuvan kättä ja muistuttaa, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, että hän pääsee vielä kotiin. Että silloin, kun hänelle laitettiin tippa ja pyörryin hänen sänkynsä viereen, hän unohti oman kipunsa ja säikähti minun puolestani enemmän kuin omastaan. Että ihailen valtavasti sitä, miten ylväästi hän kohtaa elämän kolhut, kivut ja surut. än Hän on kokenut viimeisen vuoden aikana enemmän kipua kuin minä koskaan ja onnistunut silti säilyttämään uskonsa elämään. Unohdan kertoa ihailevani myös sitä, että silloin kun tuo usko horjuu, hän sanoo sen ääneen, eikä pelkää pyytää apua.

Unohdan sanoa, kuinka paljon ihailen hänen viisasta katsettaan. Sitä, että hän näkee ihmisissä muutakin kuin ulkonäön ja kyvyt. Että ihailen sitä, miten avoimena hän kohtaa kaikenlaiset ihmiset ja sitä, miten hyväksi hän saa kaikki läsnäolijat olonsa tuntemaan. Unohdan sanoa, että minä voisin oppia häneltä niin paljon.

Unohdan paljon. Mutta yhtä asiaa en aio ikinä unohtaa sanoa: että rakastan siskoani, juuri tuollaisena. Omanlaisenaan, arvokkaana, ainutlaatuisena. Elämäni tärkeimpänä ihmisenä.

Rea Haverinen

Blogiteksti on osa Erityislapsiperheen näkymätön sisarus -hanketta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *