Pojalleni, omalleni.

Heti syntyessäsi aloitit äidille ja isälle ihan uudenlaisen koulun,
taidan muistaa vielä sen ensimmäisen ja viimeisen
ihan tavallisen huolettoman joulun.

Kasvoit lujaa ja pian se oli kaikille selvää,
olet ihan omanlainen, täydellinen ja erilainen.

Sairaala muuttuikin tutuksi,
aivan arkiseksi jutuksi.
Hetkittäin toivoin vielä, että tavallinen elämä saisi jatkua,
nenässä en tuntisi enää käsidesin katkua.

Elämän kuitenkin joku suunnitteli toisin,
haluaisin ajatella että paremmin,
mutta  miksi jokaisen askeleen otan aremmin.

Kuvaan sinua,
muistuttamaan minua,
jos emme enää näe.
Liian monta kertaa olen tässä tilanteessa,
enää en kertoja vertaa.

Jokainen tunne jää mieleen,
se maku joka nousee kieleen,
kurkkua ahdistaa ja pelottaa.
Jokainen ilta toivon tuota,
ettei kukaan veisi sinua minun luota.

Vanhempana on vaikea kestää tuntemaasi kipua,
yritän keskittyä elämään,
mutta aina se mieleen alkaa lipua.
Eikä ole mitään, miten voisin auttaa,
se minut lamauttaa.

Yritän pitää sinun puolia,
häivyttää omia huolia.
Keskittyä sinuun,
yrittää, ettei huoli ota yliotetta minuun.

Elää hetkessä, nauttien tästä,
elämästä,
sellaisena kuin se meille on suotu,
tässä hetkessä eteen tuotu.

Jonain päivänä et jaksa enää astella,
silloinkin minä sinua kannan,
kaikkeni sinulle annan,

pojalleni,
omalleni.

-Leijonaemo-

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *