Lupa tuntea

Kirjoittaja: Johanna

”Teille on myönnetty omaishoidontuki”. Epäuskoisena ja hämmentyneenä jäin pyörittelemään asiaa mielessäni. Tätähän me olimme halunneet. Miksei tämä tunnukaan hyvältä?

On ollut vaikeaa antaa itselleni lupa kokea meidän elämä tavanomaista raskaampana. Olen kyllä tiedostanut erityislapsemme vaatineen ja vaativan jatkuvasti enemmän apua ja tukea kuin ikätoverinsa, ja tiedän tehneeni mm. työelämän osalta ratkaisuja, joilla olen voinut helpottaa perheemme arjen sujumista ja omaa jaksamistani. Siitä huolimatta olen jatkuvasti vertaillut ja miettinyt, miten paljon pahemmin olisi voinut käydä. Monissa perheissä kamppaillaan minun mielestäni niiden ”todellisten” vaikeuksien kanssa. Ristiriitainen olo järjen ja tunteiden välillä on leimannut tätä erityislapsen äitiyttä koko vanhemmuuden ajan. Olisi varmasti ollut helpompi hengittää, jos olisin antanut itselleni luvan ja oikeutuksen kokea juuri niitä tunteita, joita kullakin hetkellä olen tuntenut. Riippumatta siitä, miltä meidän tilanne on ulospäin näyttänyt. Meillä ihmisillä on myös erilaiset voimavarat sekä kyky kestää ja sopeutua asioihin, eikä omia kokemuksia kannattaisi verrata muiden kokemuksiin. Helpommin sanottu kuin tehty, ajattelen minä.

Erityislapsen vanhempana väistämättä kuitenkin jollakin tavalla sopeudumme elämään ja tilanteeseen, jonka keskellä olemme. Se alkaa tuntua itsestä ihan tavalliselta. Oma erityislapsi on suurimman osan aikaa itselle ihan tavallinen lapsi. Juuri tuollainen hänen kuuluukin olla. Sitten samassa hetkessä tapahtuu jotakin, joka rikkoo tämän käsityksen. Omat käsitykset ja todellisuus törmäävät. Omaishoidontuen myöntäminen olikin lopulta paljon monitahoisempi asia kuin osasin etukäteen aavistaa. Tavallaan se antoi kaipaamani oikeutuksen omille tunteilleni, lapsemme arvioitiin tarvitsevan ikätovereitaan enemmän apua ja tukea. Samanaikaisesti minusta alkoi kuitenkin tuntua myös erikoiselta. Yhtäkkiä olen ”oikeutettu” vapaapäiviin, koska oman lapseni hoito vaatii minulta niin paljon. Minähän olen hänen äitinsä! Edelleen kamppailen sen ajatuksen kanssa, voinko todella sanoa ääneen tarvitsevani vapaapäivän vanhemmuudesta?

Ehkä tämä on erityislapsen vanhemman elämän paradoksi. Ensin olet kriisissä, joka vie aikaa ja voimia, jotta pystyt sopeutumaan siihen, että lapsi on erityinen. Juuri kun olet sopeutunut ja löytänyt jonkinlaisen tasapainon ja hyväksynnän, pitää omia käsityksiä alkaa muovata uudelleen, esimerkiksi omaishoitajuuden vuoksi. Ehkä erityislapsen vanhemman elämä on jatkuvaa sopeutumista, jossa ei voi tavallaan tulla koskaan valmiiksi. Minä mietin taas vähän aikaa miltä tämä kaikki minusta tuntuu, ja ehkä hetken päästä omaishoitajana toimiminen on jo ihan tavalliselta tuntuva juttu.

  1. Ninnu

    Tuttua nuo tuntemukset omaishoitajuudesta. Ainaista sopeutumista kun omaishoitajuus alkaa tai päättyy. Tai siirtyy toiselle vanhemmalle, niin silloinkin kokemus jää ja jää pohtimaan lapsen tai nuoren asioita. Vapaapäivät ovat helpottavia sitten kun antaa itselleen luvan niistä nauttia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *