syksyinen metsäpolku

Ihanat/kamalat vanhemmat

Minulla on ollut viime aikoina tunne, että koko ajan on palaveria erityisnuoren asioissa. Tunne on myös kuormittava, joten laskin, että onko näin vai onko oma väsähtäminen vain tunteen aiheuttajana.

Välillä 1.8.-13.9. olen istunut 16 palaverissa, joista viisi oli kuluneella viikolla. Tämän päälle 5-10 puhelua/päivä hänen asioihinsa liittyen. Suurimmassa osassa mukana on ollut myös puoliso, joten töistä poissaoloja kertyy kiihtyvällä tahdilla. Itse sentään olin elokuun kesälomalla ja heti perään jäin sairauslomalle.

Huono äiti-blogissa oli 9.9.19 kirjoitus otsikolla ”Olin se oppikirjaäiti….kunnes lapseni otettiin huostaan“. Tässä tekstissä on lause, joka pysätti. ”Kamalinta on se että edelleen muistan sen kuinka paljon toivoin että joku veisi tuon lapsen multa ja ottaisi vastuun, koska itse en enää jaksanut tai kyennyt”

Huomasin elokuussa toivovani samaa pohjattoman väsymyksen vuoksi. Oma erityiseni on nyt 15-vuotias ja elämä hänen kanssaan on ollut jatkuvaa vanhempien hälytystilaa ja valvomista syntymästä asti. Apua on pyydetty moninaisin sanakääntein ja erilaisilla äänenpainoilla, mutta sitä ei ole tullut siten kuin olisimme tarvinneet. Lähinnä apu on ollut kasa erilaisia roiskaisuja, jotka ovat kestäneet kahdesta viikosta kahteen kuukauteen kerrallaan ja aina kun joku perheenjäsen on hymyillyt palaverissa, apu on lopetettu. Koemme vahvasti, ettemme ole tulleet kuulluksi.

Nyt meillä on edessä avohuollon sijoitus, josta olemme erittäin helpottuneita, niin teinin kuin omastakin puolesta. Näemme tämän mahdollisuutena. Mahdollisuutena kerätä voimia ja ennen kaikkea nukkua. Teinille tämä on pysähdyksen paikka ja mahdollisuus palauttaa rajat elämään. Meillä ei ole kotona väkivaltaa, ei huumeiden tai alkoholin käyttöä, mutta pitkäkestoinen stressi ja valvominen on vienyt vanhempien voimat. Onhan tämä kallis ratkaisu yhteiskunnalle minun sairauslomineen ja teinin sijoitusvuorokausihinta on päätä huimaava. Miten eri tavalla asiat olisivat, jos vain olisimme saaneet sellaista apua mitä olisimme vuosien saatossa tarvinneet. Ennaltaehkäisevä apu kun on erittäin paljon edullisempaa kuin tämä sijoitus. Mutta tähän kaupungilla nyt on rahaa, niin me otamme sen nyt vastaan.

Eriyisemme täytti juuri 15 vuotta. Muistan, kuinka lastenpsykiatri totesi meille 13 vuotta sitten, että ”ei tämä stressi ja huoli loputtomiin jatku. Kun lapsi kasvaa, homma helpottaa koska lapsi muuttuu itsenäisemmäksi. Viiden vuoden kuluttua tilanne on jo aivan toinen!” Samaan aikaan lastenlääkärit vakuuttivat, että kouluikään mennessä helpottaa fyysisten sairauksien osalta.

Kuinka väärässä lääkärit olivatkaan ja onneksi meille totuus valkeni huomattavasti aiemmin kuin lääkäreille. Muuten olisimme varmasti hajonneet ihmisinä ja perheenä jo aiemmin, kun oltaisiin vain uskottu siihen väärään totuuteen. Varmasti yllämainituilla tavoilla elämä helpottaa terveen lapsen kanssa mutta erityislapsi ei kuulu terveiden kategoriaan, eikä erityislapsi perheessä toimi se mikä terveellä lapsiperheellä toimii. Valitettavasti lääkäreille heidän lauseensa on edelleenkin totta, eivätkä he pysty omaksumaan saamaansa tietoa arjestamme ja sen haasteista lyhyillä pari kertaa vuodessa olevilla vastaanottokäynneillä, mikä vaikeuttaa elämäämme äärettömästi.

Nyt kuitenkin keskityn itseeni, parisuhteeseemme (joka edelleen on siis olemassa) ja tämän mahdollisuuden käyttämiseen niin, että kun erityinen kotiutuu, olemme jälleen ne vanhemmat, jotka hänellä on parhaimmillaan ollut. Keskityn tekemään asioita, jotka minusta tuntuvat hyvältä ja teen niitä vain niin kauan kuin minusta tuntuu hyvältä. Yritän unohtaa kaikki vaatimukset, siirrän vastuun nuorisokodille. Olen kirjoittanut teinin käyttöohjeet valmiiksi ja odotan että pääsemme toipumisen alkuun.

Hanna Tiihonen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *