Elämä ei ole hassumpaa

Kirjoittaja: Erityislapsen äiti

Eräänä kesäisenä aamupäivänä minä ja poikani otamme asiaksemme mennä lähimetsään katsomaan, jos vadelmat ovat kypsyneet. Löydän puolitoista marjaa, mikä pettymys! Lapseni toteaa, että vadelmat ovat tylsiä. En ole vielä valmis luovuttamaan marjojen poiminnan suhteen.

Iltapäivällä suuntaamme läheiseen hiihtokeskukseen, josta löytyy todennäköisesti mustikoita. Matkalla mustikkapaikalle huomaan vadelmapensaiden notkuvan satoa. Poimiessani isoja, punaisia marjoja lapseni juoksentelee ympäriinsä. Yritän toppuutella, ettei hän rasittaisi itseään liiaksi taudin jäljiltä. Hän kysyy, saako puuhun kiivetä ja toteaa sen liian teräväksi.

Hän kokeilee uusia polkuja. Hän milloin huutelee apua, milloin puhelee itsekseen. Haluaisin vain keskittyä marjojen poimintaan, mutta lapseni vahtiminen tekee sen vaikeaksi. Pari kertaa komennan hänet istumaan maahan viereeni, jotta saan hetken rauhaa. Sanon, että vadelmia on tuossa ihan lähelläsi. Vähä vähältä lapseni siirtyy lähemmäs pensaita ja alkaa sitten poimia vadelmia, ei pelkästään omaan suuhunsa vaan kippoon myös.

Lähdemme kotiin kun kippomme ovat täynnä. Lapseni on iloisen oloinen ja ylpeä saaliistamme. Kotona kysyn hänen ruokatoivettaan ja hän valitsee letut. Hän haluaa syödä lettunsa pelkän sokerin kanssa ja itsepoimimiamme marjoja jälkiruoaksi. Äidin sydän sulaa ruokailevaa lasta katsoessa. Elämä ei ole hassumpaa, niinkuin lapseni hyräilemässä laulussa todetaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *