Työn ja perheen yhteensovittaminen jatkuu vauvavuosien jälkeenkin

Kategoria: Astetta asiallisemmin | 0

Perhevapaauudistus on herättänyt paljon keskustelua, mikä on hyvä asia. Mielestäni Suomessa ei tarkastella työn ja perheen yhteensovittamista riittävän laaja-alaisesti, vaan keskustelun fokus on jumiutunut pikkulapsiaikaan ja tasa-arvonäkökulman pohtimiseen.

Mielestäni perheiden tilanteet ja tarpeet pitäisi huomioida nykyistä kokonaisvaltaisemmin ja olisi tärkeää muistaa, että on lukuisa määrä erityistä tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria, jotka tarvitsevat vanhempiensa – tai toisten aikuisten – tukea muita enemmän ja pidempään.

Vauva- ja taaperoperheitä varten on olemassa perhevapaat, jotka mahdollistavat työn ja perheen yhteensovittamisen perheen parhaaksi katsomalla tavalla. Lapsilla on oikeus varhaiskasvatukseen ja esiopetukseen ja peruskoulun ensimmäisillä luokilla myös iltapäivätoimintaan. Vanhemmalla on oikeus saada edes jonkinlaista kompensaatiota lyhennetystä työpäivästä aina tokaluokan loppuun asti osittaisen hoitovapaan muodossa.

Alle kymmenvuotiaan lapsen sairastuttua äkillisesti voi jäädä muutamaksi päiväksi kotiin lasta hoitamaan, mutta Suomessa on tuhansia sellaisia lapsia, joita ei voi jättää yksin kotiin, vaikka olisivat jo yli tuon rajapyykin. Oma tyttäreni on yksi heistä. Myös kesät ovat monille erityislasten vanhemmille ongelmallisia. Kymmenviikkoinen loma koulusta on pitkä aika, mutta isommille lapsille on hyvin vähän mitään tarjolla. Järjestöjen – ja myös monien urheiluseurojen – kesäleirit ovat suunnattu 8–12-vuotiaille, mutta uskallan väittää, että esim. 13-vuotiaallekin kesä ilman aktiviteetteja on melko pitkä.

Mielestäni yhteiskunnan olisi aika alkaa miettiä perheiden tukemista paljon laajemmin, kuin vain pikkulapsiaikana. Tiedän monia vanhempia, jotka puskevat eteenpäin jaksamisensa äärirajoilla, kun molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä ja lasten harrastukset, yhteiskunnan vaatimukset ja osin myös itse itselle asetetut paineet kuluttavat kaikki energiavarat.

Myös isompien lasten vanhemmat voivat uupua

Suomessa eletään vielä tosi voimakasta joko-tai-kulttuuria, eli työtä tehdään joko ihan täysillä tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tuntuu, että vanhemmuudesta puhuttaessa meillä on myös yhä enemmän ”supervanhempia” ja sitten niitä, joiden vanhemmuustaidot tai jaksaminen eivät tahdo riittää vastaamaan tarpeisiin. Lastensuojelu on kuormittunutta ja nuorten oireilusta puhutaan jatkuvasti. Erityislasten kohdalla haasteet ovat vielä monesti suurempia, mutta surullisen usein tukea ja apua tarjotaan vain sinne erityislapsen vanhemmuuden alkupäähän ensitietona ja sopeutumisvalmennuksina.

Neuvolajärjestelmä tukee perheitä kouluikään saakka, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan kouluterveyhdenhuollossa ote alkaa lipsua ja monesti vain ne kaikkein graaveimmat ongelmat jäävät seulaan. Kukaan ei kysy kouluikäisen lapsen vanhemmalta, miten tämä jaksaa. Jos lapsella on vielä erityistarpeita, on hyvin todennäköistä, että vanhempi kaipaisi apua, tukea ja työelämän joustoja.

Leijonaemoissa on alettu tunnistaa erityislapsen vanhemmuuden eri vaiheita alkusokista elämäntilanteiden muutoksiin ja siihen, kun erityislapsi aikuistuu. Näiden vaiheiden välissä on usein pitkä jakso, jolloin elämän ainakin pitäisi rullata eteenpäin ilman suuria muutoksia. Erityinen elämä ilman tukea kuluttaa ja vie voimia silloinkin, kun tilanne ei ole akuutti. Kun yövalvomiset muuttuvat rutiiniksi tai kun lapsen koulussa samat haasteet toistuvat vuodesta toiseen, tarvitsee vanhemmat apua ja tukea. Toivoisinkin, että Suomessa pidettäisiin perheistä huolta niiden elämänkaaren kaikissa vaiheissa ja että työelämä voisi tarjota joustavampia ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiseen niin, että kaikki jaksaisivat vähän paremmin.

Pia Lemmetty
toiminnanjohtaja
Leijonaemot ry

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *