Menen minne riimi kuljettaa

Kategoria: Astetta asiallisemmin | 0

Leijonaemojen mielenmaisema on tammikuussa lanseerattu ”jotta tänäänkin muistaisit olla sinä”. Mitä slogan tarkoittaa minulle? Ajattelen sen olevan sitä, että en anna erityislapsiperheen sairaalakäyntien täyteisen elämän vallata mieltäni kokonaan. Erityisen, hänen sisaruksensa ja koko perheen asioiden muistamisen ja hoitamisen lisäksi ajattelen itseäni. Ja sitä, millaisista asioista minä tykkään.

Lapsellani on erilaisia lääkärikäyntejä sairaalassa usein. Olen lapseni mukana niillä käynneillä, ja ne yleensä sujuvat hyvin ja nopeasti. Lapsi toipuu käynneistä äkkiä, mutta minä en. Käyntien jälkeen tuntuu, että päälleni valahtaa sellainen vanha ja raskas untuvatäkki, jota en saa pois. Ja sellainen kaiken nielevä väsymys. Ajattelin, että nämä tunteet ajan kuluessa helpottaisivat lukuisten käyntien ja erilaisten kokemusten jälkeen. Mutta ei, tunteet ovat vain pahentuneet.

Lääkkeeksi raskaisiin lääkärikäynteihin ja sairaalaelämään ja ainaiseen skarppaamiseen olen keksinyt leikkimisen. Niin no, en siis kirmaa niityllä yksikseni hippaa leikkien. Leikillä tarkoitan luovaa toimintaa ja kulttuurielämyksiä – kirjoittamista, laulamista, mahtavia musiikkikeikkoja ja teatteriesityksiä. Viime vuosina olen onnekseni päässyt mukaan erilaisiin taideprojekteihin, joiden suojissa olen päässyt itse tekemään ja kokemaan. Olen kokeillut klovneriaa sekä kirjoittanut tekstejä ja esittänyt niitä mahtipontisen barokkimusiikin säestyksellä.

 On tietenkin selvää, että ei aina ole mahdollisuutta lähteä kotoa. Silloin olen istahtanut tietokoneen ääreen ja antanut näppiksen laulaa. Joskus on syntynyt runo ystävälle, joskus lauluteksti, joskus vain hauska teksti muuten vain. En harrasta erityisen ylevien kirjoitusten kirjoittamista, vaan pyrin maanläheisiin arkisiin, huumorinsävyttämiin kuvauksiin. Ystäville olen runoillut pääsääntöisesti heidän täyttäessään tasavuosia.

Runojen kirjoittamisessa minulla on oma taktiikkani: kirjoitan ensin runon aiheen ja muutaman ranskalaisen viivan siitä, mitä runon tulisi sisältää. Sitten lähden liikkeelle. Etenen riimiparein tai riimintapaisin parein, ja näin runosta saattaa tulla hyvin nyrjähtänyt, ellei peräti päätön. Kun runo on valmis, ihastelen lopputulosta. Mitä kahjompi, sen parempi. On aina kutkuttava yllätys katsoa, mihin riimi kuljettaa ja millaiseksi teksti muotoutuu. Yleensä ihan erilaiseksi kuin olen ajatellut. Runoni eivät tule jäämään historiaan, eikä niiden tarvitsekaan. Ne on tarkoitettu hetken huviksi, tuomaan hymyn ensin kirjoittajansa huulille ja sitten lukijansa huulille.

 Auta armias tätä tyhjää päätä
Aivot on pelkkää ahtojäätä.
Ulkoilu mua voisi piristää
metsäpolulla auringonpaisteessa
 silmiä täytyy siristää.

Runojen, tai oikeastaan lorujahan en ovat, kirjoittaminen on erilaista kirjoittamista kuin se, mitä muuten teen. Kirjoitan vapaa-ajalla lehtitekstejä ja esseitä ja kilometrin mittaisia päivityksiä Facebookiin. Ja tietenkin erityislapsen asioihin liittyviä pyyntöjä, hakemuksia, selvityksiä, mitä nyt milloinkin. Kaikissa näissä teksteissä on selkeä pyrkimys mitä niistä on synnyttävä. Lähdetään mieluiten lähtöpisteestä aa, edetään been kautta ööhön.

Lorun tekemiseen ei liity ennakko-odotuksia eikä paineita. Loru syntyy, jos se on syntyäkseen. Reitti on kiehtovin. Aloitetaan ehkä aasta, mutkitellen päädytään pisteeseen z. Koska lorun valmistumisesta tai sen täsmällisestä muodosta ei ole paineita, se on tähän asti aina tullut silloin kun on tarvittu. Joskus sellainen on tullut myös pyytämättä, kesken työpäivän! Olisi varmaan helpompaa, jos erityislapsen tukihakemukset voisi palauttaa runomuodossa. Tai en tiedä, aiheet ovat yleensä synkempiä, että ehkä ne eivät silloinkaan syntyisi helposti edes runoina.

Vanhemmuus on joskus silkkaa aikuistelua. En valitettavasti ole tinasotilas, vaan hengittävä herkkä perheenäiti, jonka täytyy jatkuvasti pinnistellä pysyäkseen vakavana aikuisena, energisenä asiain hoitajana, oli tilanne mikä hyvänsä. Pinnistely vähenee, jos säännöllisesti tarjoilen itselleni tilaisuuksia leikkiä, hullutella ja nauraa.

Kävi kerran niin
että hyppäsin taksiin
sanoin kuskille aja auringonlaskuun
se sanoi ettei tyydy osamaksuun
halusi koko summan samantien
vaatimus toi otsalleni tuskanhien.

Annoin äijälle tukun kahisevaa
ja kiljaisin aja pohjoiseen, aja nyt vaan!
Kuski polkaisi kaasua ja
sit me ajettiin
motaria pitkin ylös Lappiin.

Rankan reissun päätteeksi
kysyin kuskilta eikö se jäisi
mun kanssa ihailemaan auringonlaskua
siltä ei irronnut mitään hyvää kaskua
vaan se nyökkäsi ja sanoi joo
mä nyökkäsin ja sanoin ookoo.

Karolina Lamroth
Projektityöntekijä Erityislapsiperheen näkymätön sisarus -hankkeessa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *