Joko on minun vuoroni?

Kategoria: Astetta asiallisemmin | 1

Siitä on jo melkein 20 vuotta. Olin lapsenvahtina kaverini taaperolle, kun sain toiselta kaverilta tekstiviestin: avaa telkkari. New Yorkissa pilvenpiirtäjät savusivat lentokoneiden törmättyä niihin. Jatkoin taaperon kanssa leikkimistä, katsoin sivusilmällä käsittämättömiä uutiskuvia ja ajattelin sisälläni kasvavaa vauvaa: miten voin synnyttää lapsen tällaiseen maailmaan? Miten voin turvata tuon pienen ihmeen tällaisessa hullussa, pahassa maailmassa?

Tuosta hetkestä, suunnilleen ensimmäisen raskauteni puolivälistä, olen ajatellut lähes kaiken lasteni kautta. Lähes jokainen uutinen ja oma tekoni on herättänyt ajatuksen: miten tämä vaikuttaa lapsiini ja perheeseeni? Tavoitteenani on ollut järjestää elämäni niin, että lapsillani olisi hyvä olla. Aina ratkaisut eivät ole olleet helppoja, ja joskus olen epäonnistunut surkeasti. Kaikelta ei myöskään lapsiaan voi suojata. Lapsen sairastumista en olisi voinut estää mitenkään. En olisi voinut estää myöskään tätä pandemiaa, joka iski juuri niihin vuosiin, jolloin he ovat aikuistumassa.

Aika hyvin mä kuitenkin vedin. Kaksi nuorta suunnittelee elämäänsä, muuttoa pois kotoa omille poluilleen, omien haasteidensa ja rajoitteidensa estämättä. Pian he levittävät siipensä ja suuntaavat seikkailuihin, joista meistä kellään ei vielä ole tarkkaa kuvaa. Viimeistään silloin minun on päästettävä irti ja annettava heidän tehdä omat ratkaisunsa. Tukena voin olla, neuvoa ja lohduttaa tarvittaessa – ja toivottavasti myös iloita ja riemuita heidän kanssaan, kun sen aika on.

Mutta mitä sitten? Mitä minusta jää jäljelle? Kuka minä olen, kun en enää olekaan ensisijaisesti Äiti? Mitä minä tein ennen kuin arkeani rytmitti ruoka-ajat, päiväunet, lukujärjestykset, harrastukset? En tietenkään ole enää sama ihminen, joka 20 vuotta sitten ihmetteli raskaustestissä kahta viivaa ja tajusi elämänsä muuttuvan. Työuranikin on muotoutunut erilaiseksi kuin silloin kuvittelin – osittain lasten takia tekemieni ratkaisujen vuoksi. En myöskään ennen lapsia löytänyt nautintoa lankakeristä, kasvimaalta tai taidenäyttelystä. En osannut nauttia niistä harvinaisista hetkistä, kun saan olla ihan yksin, tekemättä mitään, omien ajatusteni parissa.

Nyt, kun nuoret vielä vuoden, pari asuvat kotona, on aika nauttia heidän seurastaan ja sen seuraamisesta, kun he alkavat rakentaa omaa elämäänsä. On myös aika rakentaa uudestaan oma elämäni. On aika muistaa olla minä.

Hei maailma, täältä me tullaan – nuoret ja minä!

Heli, Leijonaemo

  1. Matti Hokkanen

    Kyllä se siitä, kun heille, Löytyy Asianmukainen Asuinpaikka, ehkä Opintoryhmä/Työ ja Toiveenani myös, että Pääsisivät Armeijaan/Sivareiksi, kunhan ensin, Käyvät Etukäteisterveystarkastuksessa, Palauttaen sinne, Täytetyt Terveystieto ja -Puolustusvoimien Lomakkeet, joihin Esittää Toiveita Armeijaan Liittyen, eli Tsemppiä Vaan ja Aivan Konkreettisestihan, ovat Vaikuttaneet nuo Yhdysvaltojen Kuviot siten, ettei enää, edes Pitkillä Lentomatkoilla, Pääse Lapsimatkustajat, Käymään lentokoneen Ohjaamossa, joten Hävetköön se Ukkelismies, joka noin, Keksi Tehdä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *