Lapsen vanhempiinsa kohdistama väkivalta ja puhumisen vaikeus

Kategoria: Astetta asiallisemmin | 0

Kirjoittaja: Mirva Salonen, OTM, varatuomari, yhteiskuntatieteiden maisteri (sosiaalityö), työnohjaaja

Lapsen vanhempiinsa kohdistama väkivalta ja puhumisen vaikeus

”Mutta tää on ehkä semmonen maton alle lakastu ongelma, mikä koskettaa kuitenkin suhteellisen isoo osaa tämmösistä nimenomaan nepsy-lapsista ja niitten perheistä. Ja ehkä sitä hävetään ja sitä ei tuoda mitenkään julki, että ei tietenkään Facebook-päivityksiä, että tänään sain turpiin lapseltani.”

Erityislasten vanhempiinsa kohdistamaa väkivaltaa koskevan pro gradu -tutkielmani* perusteella lapsen tekemän väkivallan tabunluonteisuus aiheuttaa puhumattomuutta ja sitä kautta lisää häpeää ja syyllisyyttä.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu vanhempien salaavan ja kieltävän väkivaltaongelman, kun he syyttävät siitä itseään (uhriutuminen) tai he pelkäävät lapselle väkivallasta kertomisesta aiheutuvia seurauksia tai he pelkäävät väkivallan lisääntyvän väkivallasta ilmoittamisen jälkeen (Cottrel & Monk 2004). Aineistoni perusteella erityislasten** vanhemmat eivät pelkää puhumisen vuoksi lapselle mahdollisesti syntyviä seurauksia tai väkivallan pahenemista, vaan erityislasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta itsessään on tabunluonteinen aihe, josta ei voi puhua.

Mikä sitten vaikeuttaa puhumista?

Esteitä vanhempien kertoman mukaan ovat:
-Vanhemmat toivat esille vaikeuden selittää väkivaltaa muille. Asiaa on vaikea tuottaa sanoiksi.
-Vanhemmat kokevat häpeää lapsen väkivaltaisesta käytöksestä ja keinottomuudesta lopettaa se.
-Vanhemmilla oli pelkoja siitä, mitä tapahtuisi, jos he puhuisivat asiasta.
Puhumalla asiasta olisi vaara oman vanhemmuuden kyseenalaistamisesta, muiden ihmisten reaktioista, syyllistämisestä ja stigmatisoitumisesta.

V: ”— olis, se olis tosi hyvä, kaikki tuommonen, koska monille ihmisille siitä on hirveen vaikee puhua.
H: ”Mikä sen tekee vaikeeksi?”
V: ”Mä luulen, että kun on… Toiset pelkää sitä, miten muut ihmiset reagoi, ajattelee ja sanoo, ja sitä vanhemmuuden… että epäillään vanhemmuutta, se on aika herkkä kohta monelle ihmiselle että pelkää sitä tai kokee helposti itsekin. Eli siis jos kokee jo ite jonkinasteista syyllisyyttä jostakin, niin se tulee vielä helpommin muiden taholta.”

Auttamissuhteissa on usein läsnä uhriuttava valta, jolla uhri on sisäistänyt alemmuutensa ja asettaa itsensä sellaiseen asemaan, jolloin hänen voi olla vaikea puhua. Vaikeus puhua voi olla myös silloin, jos uhrin häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat olemassaoloa hallitsevia. Uhri ei ikään kuin koe olevansa apuun oikeutettu. (Laitinen 2006.)

Häpeällisestä asiasta puheen välttely voi auttaa henkisesti, kun ei tarvitse kohdata muiden ihmisten mahdollisia reaktioita. On helpompaa peitellä väkivallan jäljet. Jos väkivallasta puhutaan, se tapahtuu yleensä lähipiirissä tai selkeässä tarkoituksessa (esim. esimiehelle kertominen). Ulkopuoliset ihmiset usein vaikenevat tai vaihtavat puheenaihetta. He ovat kyvyttömiä suhtautumaan väkivaltaan ja heidän on vaikea uskoa sitä todeksi. He poispuhuvat tai vähättelevät tätä tabunluonteista aihetta. Tämä voi koskea valitettavasti myös ammattilaisia, jolloin väkivallan käsittelyyn ei saa apua.

Puhumisen tärkeys

Väkivaltakokemuksesta puhuminen voi mahdollistaa uhriudesta irrottautumisen ja uudenlaisiin suhteisiin kiinnittymisen (Laitinen 2006). Uskon, että erityislapsen väkivallan kohteeksi joutuvat vanhemmat hyötyisivät psykososiaalisesta keskusteluavusta, ja se lisäisi heidän hyvinvointiaan.

Nämä vanhemmat eivät hakeudu turvakotiin, jolloin he jäävät vaille väkivaltaspesifiä työskentelyä. Jos vanhemmat ovat hakeutuneet muita kautta (työ)terveyshuollon kautta keskusteluavun piiriin, eivät he ole tulleet kohdatuiksi ja autetuiksi, sillä näiltä ammattilaisilta puuttuu väkivaltaosaaminen.

Suurimmalla osalla haastatelluista ainoa keskustelukanava oli vertaistuki, ja sekin koski pääosin erityislapsen vanhemmuutta eikä väkivaltaisuutta. Vanhemmat kuitenkin tarvitsisivat enemmän ammatillista keskusteluapua ja käytännön apua ja ohjausta väkivaltatilanteisiin.

”Vaan että niin tämmönen lasten aikuisiin kohdistama väkivalta, niin yhtä lailla muitten ongelmien kanssa, niin kyllä se vaatis mun mielestä kanssa sitä, että sitä enemmän nostettas just joku asiantuntijataholtakin esiin, tarjottas tukee, koulutusta, keskusteluapua. Että se, että siihen fyysiseen aggressiivisuuteen, miten kenen kanssa mä oon siitä keskustellut, niin se on se vertaistukiryhmä. Mikä on aika surullista.”

Väkivallasta puhumisen vaikeus ylläpitää häpeää, syyllisyyttä, traumatisoitumista ja uhriutumista ja heikentää vanhempien väkivallasta selviytymistä. Sen vuoksi näille vanhemmille tulisikin järjestää omaa vertaistukea ja ammatillista keskusteluapua.

Mirva Salonen
OTM, varatuomari, yhteiskuntatieteiden maisteri (sosiaalityö), työnohjaaja

*kirjoitus perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan Erityislasten vanhempiinsa kohdistama väkivalta ja siitä selviytyminen vanhempien kokemana.
** Tutkimuksessani erityislapsen määritelmä poikkeaa osittain sosiaalihuoltolain määritelmästä ja lähenee kansankielessä käytettävää erityislapsen määritelmää. Erityislapsella tämän tutkimuksen yhteydessä tarkoitetaan erityisen tuen tarpeessa olevaa lasta, jolla on joku ihmisen kehitykseen vaikuttava sairaus tai vamma. Näitä voivat olla muun muassa kehitysvamma, autismi, Asperger tai ADHD.

Lähteet:
Cottrell, Barbara & Monk, Peter 2004: Adolescent-to-Parent Abuse. A Qualitative Overview of Common Themes. Journal of Family Issues. Vol 25, No 8, november 2004, 1072–1095.
Laitinen, Merja 2006: Puhetta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä julkisella, yksityisellä ja professionaalisella areenalla. Teoksessa Hokkanen, Liisa ja Sauvola, Maritta(toim.) 2006: Puhumattomat paikat. Puheenvuoroja perheestä. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Oulu, 171–205.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *